Eräs ystäväni lapsuusvuosilta lähestyy elämän ja kuoleman rajaa, viimeistä virtaa. Hän pelkää, sillä virran tällä puolella on tykkipatteristo tulittamassa valheita siitä, että hän ei kelpaa Jumalalle. Että armo ei kuitenkaan riitä. Ystäväni on elänyt nuoresta saakka Jeesuksen ristin työhön turvaten. Nyt, viimeisellä virralla, hauraana ja voimat vähäisenä, hänen uskonsa horjuu. Mieli on väsynyt, kehon voimat kadonneet ja sielun pimeä kärsimyksen yö, kuten pyhät kuvailevat, on laskeutunut hänen ylleen.
Tähän on helppo ulkopuolisena hymistä jotain hengelliseltä kuulostavaa. Tai vaikka röyhistää rintaa omasta suuresta uskosta ja siitä, ettei minulle ainakaan kävisi noin. Mistä me tiedämme, kuinka reagoimme, kun vihollinen riittävästi riepottelee?
On helppo sanoa, kuinka toimia sotaleikeissä silloin, kun sota on sotaa teoriassa. Tietokoneen ruudulla ja peleissä. Todellinen sota, mistä ystäväni on itsensä löytänyt, jättää hiljaiseksi. Täysin ristin työn varaan, omat höyhenet pudonneina.
Armahtaja, jonka armo riittää
Ystävän itkuinen kerronta jätti minut sanattomaksi. Puhelun päätyttyä itkin ja pyysin Jumalaa näyttämään itsensä ystävälleni ristiinnaulittuna ja ylösnousseena, kuoleman voittaneena Vapahtajana. Armahtajana, jonka armo riittää, kun usko armoon horjuu.
Ystävän kerronta jätti minut myös vihaiseksi. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun tällaista tuskaa kuuntelen. Olen istunut kuolemaa lähestyvän uskovan vierellä aiemminkin ja kuullut samankaltaista kipua, epäilyä ja toivottomuutta. Sielunvihollinen on armoton. Hän lyö järeimmillä aseilla silloin, kun ihminen on kaikkein heikoimmillaan.
Tiedän, minne ystäväni on matkalla. Tiedän, että ristin sovitustyö riittää viemään tykistötulen läpi viimeiselle virralle ja virran poikki iankaikkiseen kirkkauteen Jeesuksen luo. Usko on uskoa Jeesukseen, ei omiin voimiin tai voittokulkuun.
Sisimmästä nousee kaipaus tuntea armo niin matalalla ja niin matalalta, ettei minkäänlainen kynnys estä pelkäävää, epäilevää ja särkynyttä jäämään tuon armon syleilyyn. Kysyn itseltäni, heijastuuko minusta tämänkaltainen armo? Armo, jossa ei ole vivahdettakaan omasta onnistumisesta tai paremmuudesta – ja eihän tuo itse asiassa enää edes ole armoa. Armossa ei haise ihminen, siinä tuoksuu Jeesus.
Kuinka matalalle yltää se ristin armo, jota minä edustan? Kuinka alhaalta minun Jeesukseni tulee noutamaan pelkäävän? Herra, armahda minua.
