Muutama viikko sitten oli taas se aika vuodesta, kun uusien eskarilaisten ja ekaluokkalaisten uudet reput keikkuivat reippaasti selässä. Reppuja oli monenvärisiä ja mallisia, kullakin juuri se oma ja mieleinen, selkään sopiva.
Nämä pienet koulutiensä aloittaneet eivät suinkaan ole ainoita, jotka kulkevat reppu selässä. Keskustelin viime viikolla yhdestä syksyn tulevasta koulutuksesta. Koulutuksen järjestäjä oli huolissaan siitä, miten kuormittuneita tämän päivän ihmiset ovat. Meistä jokainen kantaa omaa reppuaan. Siinä, missä lapset ovat ylpeitä repuistaan ja esittelevät niitä toisilleen, meillä varttuneimmilla on taipumus piilotella reppuamme. Sitä, mitä päivästä toiseen kannamme matkassamme.
Lapsesta kasvaa aikuinen. Aikuisen repun ohjeessa lukee, että sitä pitää kantaa ihan itse, ja että reppua tulee pitää pois muiden näkyviltä. Piilotettu reppu on paras reppu.
Painaako reppusi?
Jos joku osaisi pysähtyä kysymään sinulta, millaisia painoja ja kuormaa kannat repussasi, miten vastaisit? Aikuisen käsikirjoituksessa lukee, että tuossa kohden keskustelua pitää kiistää, että kantaa yhtään mitään. Tai ainakin sanoa, että ei se repun paino haittaa, ilolla minä sitä kannan. Vaikka hartioita ja selkää särkeekin.
Jeesus näki meidän reppumme. Hän puhkaisi meidän kyllä-minä-tämän-itse-kannan ja ei-minulla-mitään-reppua-ole kuplamme. Jeesus ei kysy vain, mitä repussa on. Hän kutsuu meitä, elämän kuormittamia ja raskaiden reppujen kantajia tulemaan luoksensa. Antamaan oman repun hänelle ja ottamaan hänen kevyen reppunsa tilalle. ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te, jotka teette raskasta työtä ja kannatte taakkoja, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni… oppikaa minusta… näin te löydätte levon sielullenne. Minun kuormani on kevyt.” (Matt.11:28-30)
Lepo, kun opin häneltä sävyisyyttä ja nöyryyttä. Nöyryyttä tunnustaa, että minulla on reppu. Sävyisyyttä hyväksyä, että sinä kannat omaasi. Että repun sisältö vaikuttaa siihen, kuinka kohtelemme toisiamme. Ja että ei ole pakko kantaa painavaa reppua.
Usein ihminen, joka satuttaa meitä, tekee sen reppunsa sisällön takia. Siellä on liikaa kuormaa. Me satutamme toista oman reppumme takia. Millainen rakkauden vallankumous se olisikaan, kun toisimme reppumme Jeesukselle! Kun oma reppu ei enää paina, voisimme keskittyä toiseen. Katsoa silmiin ja siunata. Kysyä, mitä kuuluu, ja jäädä odottamaan vastausta. Hyvää kevyen repun viikkoa sinulle!
