Tänään sormet eivät juokse näppäimistöllä, kuten tavallisesti. Ne pysähtyvät miettimään, kuinka kirjoittaa. Miten etsiä sanoja, jotka kuvailisivat tekstiä nimeltä Ullan matkassa. Voisin toki kirjoittaa, vaikka mistä. Mutta jos edes jotenkin aidosti avaan matkaa tänään, niin sanat takkuavat.
Surun kohtaaminen ja käsittely
Olin viikonlopun opettamassa surun kohtaamisesta ja käsittelystä. Oma suru pysyi taka-alalla, niin kuin toki ammatillisesti kuuluukin. Tiedostin, että olin tavallista herkempi. Viipyilin opiskelijoiden kokemusten ja kommenttien äärellä. Pohdimme, mitä surussa tapahtuu. Ja kuinka suru hoitaa, kun sille annetaan lupa.
Totesimme, että meidän on vaikea pysähtyä toistemme vierelle surussa. Yritämme selittää surua. Korjata surua. Pysäyttää kyyneleet. Näemme Jumalan voiman siinä, että suru hiljenee, katoaa. Ei siinä, että Jumala on surussa vierellä, kanssamme. Pakkaamme surun pois näkyviltä, komeroon piiloon, koska sille ei ole tilaa tai lupaa. Ja silti me kaikki suremme joskus. Jotain. Jos siis olemme rehellisiä itsemme ja Jumalan kanssa.
Jeesus osasi yhtyä toisen ihmisen suruun. Hän itki Lasaruksen haudalla. Jeesus osasi kuvata omaa suruaan. Hän puhui murheestaan Getsemanessa. Jeesus itki toisten puolesta. Hän näki Jerusalemin ja itki sen kohtaloa. Jeesus pyysi ystäviltään tukea surussa. Opetuslapset nukahtivat Getsemanessa.
Jeesus suri itse. Hän näytti surunsa. Jeesus kuunteli ja lohdutti toisia surevia. Hän kysyi Marian surusta haudalla. Kuunteli Emmauksen tien pettyneitä. Jeesus lohdutti Nainin leskeä. Kyllä, Jeesus puhui totuuden. Mutta hän kuunteli ensin. Yhtyi surun kokemukseen. Oli kiinnostunut. Jeesus kohtasi ihmisen siinä, missä hän oli.
Viikonlopun syvin kipu heijastui siinä, että jää näkymättömäksi omassa surussa. Toinen ei jostain syystä näe. Tai näkee, mutta kävelee ohi. Yksityisyyden antaminen kuulostaa paljon kauniimmalta, kuin välinpitämättömyys. Jälkimmäistähän ohi kävely pohjimmiltaan lienee. Miten minussa, meissä, voisi kasvaa herkkyys toista ihmistä kohtaan? Ehkä vain sen kautta, että kohtaamme omaa surua ja keskeneräisyyttä.
Lähdimme viikonlopusta kohdattuina, hoidettuina, vahvempina. Surun oli annettu yhdistää. Itkulla oli lupa tulla. Jeesus otti meidät vastaan sellaisina, kuin olimme.
