Olen perheeni esikoinen. Kuukauden ikäisenä jouduin viikoiksi sairaalaan. Oksensin kaiken ja tilani oli kriittinen. Isäni rukoili sydämestään Jumalaa, ettei hän ottaisi minua pois, ja Jumala vastasi rukoukseen. Muutoin kotoa käytiin kirkossa vain häissä ja hautajaisissa. Uskonasioista ei puhuttu, mutta äitini opetti iltarukouksen. Murrosiässä kodissamme isäni ystävineen viettivät iltaa juoden. Kärsin ja päätin, että tällainen elämä ei ole minua varten. Olisin ehkä jo silloin voinut tulla uskoon, jos joku olisi tullut kertomaan Jeesuksesta.
Avioiduin 18-v:na. Elimme normaalia nuoren parin elämää, mutta oli myös vaikeutta. Muutenkin elämä tuntui jotenkin tyhjältä. Saimme kutsun erään seurakunnan juhlaan. Jumala alkoi vetää puoleensa kuultuani, että vielä tänäkin päivänä uskovat voivat saada kielilläpuhumisen armolahjan. Olin luullut, että se kuului vain Jeesuksen ja opetuslasten aikaan. Halusin nähdä ihmisen, joka puhui kielillä. Avasimme siis kotimme kokoukselle, jonka puhujalla oli näitä Raamatussa kuvattuja armolahjoja, vaikka emme olleet vielä edes uskossa. Puhe tuli kohti, mutta emme uskaltaneet ihmispelon vuoksi antaa elämäämme Jeesukselle. Mutta seuraavana iltana se sitten tapahtui ja tunsin, että valta vaihtui elämässäni. Koin valtavaa iloa ja vapautta ja monet asiat loksahtivat kohdalleen. Tuntui turvalliselta perustaa perhe.
Elämä rullasi mukavasti ja muutaman vuoden kuluttua huomasin odottavani kolmatta lastamme. Odotusaikana näin unta, jossa mieheni kantoi valkoista pientä ruumisarkkua. Pelon varjo astui odotuksen ylle. Vauvan synnyttyä kärsin masennuksesta. En pystynyt nukkumaan öisin, kun pelkäsin jotain pahaa tapahtuvan. Eräänä iltana rukoilin vauva sylissäni ja sanoin, että sinulle Jeesus tahdon tämän lapsen luovuttaa. En tiennyt, että kolmen päivän päästä hänet piti kirjaimellisesti luovuttaa. Lapsemme kuoli nukkuessaan kätkytkuolemaan 3,5 kk:n ikäisenä. Olin alitajuisesti pelännyt, että uni toteutuisi. Selvisin kuitenkin tuosta menetyksestä. Koin, että minua oli valmistettu siihen ja masennuksessa olin käynyt tietämättäni luovutustaistelua läpi. Alkujärkytyksen jälkeen heittäydyin Jeesuksen syliin ja rukouksessa hän aina lohdutti minua. Tein surutyötäni pelkäämättä kipeitä tunteita. Mieheeni menetys koski kovemmin.
Sitten elämäämme tuli vääriä asioita, syntiä ja erosimme. Jäin työttömäksi yhteisestä yrityksestämme. Koin sekä henkisen että taloudellisen konkurssin. Tunsin hylkäämisen tuskaa, mutta lasten takia jaksoin. Jumalan antaman rakkauden avulla minun ei tarvinnut purkaa pahaa oloani lapsiin. Jumalan armo ja rakkaus kantoivat ja selvisimme. Muutin poikien kanssa toiselle paikkakunnalle. Siellä oli mies, jonka Jumala oli vapauttanut alkoholista. Hän oli rukoillut uskovaa puolisoa itselleen. Menimme naimisiin.
Myöhemmin jouduin vaikean jalkavaivan vuoksi leikkauksiin. Hylkäämisen tunteet palasivat. Luin terapeuttista kirjallisuutta ja tajusin, että jo vauvana olin kokenut voimakasta hylkäämistä, joka sitten toistui avioeron myötä. Helpotti, kun kipeille asioille sai nimet. Kävin myös anteeksiantoprosessia ex- miestäni kohtaan. Ymmärsin Raamatusta, että jos minä en anna anteeksi hänelle, niin en itsekään saa anteeksi.
Jalkavaivan vuoksi jouduin opiskelemaan uuden ammatin. Sitten minulla todettiin seulonnoissa aggressiivinen rintasyöpä. Pelko valtasi minut jälleen. Rukoilin käskien pelkoa väistymään ja sanoin, että Jeesus on ”seisova multien päällä viimeisenä minunkin elämäni kohdalla”. Sain kokea yli ymmärryksen käyvän rauhan.
Nyt syöpähoitojen jälkeen elämä jatkuu Jeesuksen kanssa ilman pelkoa syövän uusiutumisesta. Elämäni on ollut taistelua jo syntymästä saakka ja monesti olen miettinyt, että jos en olisi uskossa ja voinut luottaa Jumalaan, niin miten olisin näistä kaikista vastoinkäymisistä selvinnyt. Mutta kaikesta huolimatta Jumala on auttanut minua voittamaan ne ja olen saanut kokea, että kaikki vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.
Mervi Erola
