Ullan matkassa 3/2025

Kävin viime viikolla suuhygienistin luona. Hammaskiveä poistaessaan hän osui herkkään kohtaan, ja hätkähdin tuolilla. Ei ammattilainen tahallaan tehnyt mitään väärää. Minä, sen enempää kuin hänkään ei osannut ennakoida, että juuri tuossa kohdassa sekä hammas että ien oli arka. Hän teki työnsä, hyvin, ja silti sattui.

Kun reagoin vihlontaan, suuhygienisti pysähtyi, piti taukoa ja totesi tähän tapaan, pitäisi aina muistaa, että siellä on ihminen toisessa päässä”.

Sanat koskettivat. Ja herkistivät. Jäin miettimään arjen kohtaamisia, ja kuinka myös niissä pitäisi aina muistaa, että siellä on ihmisen toisessa päässä. Kun tapaamme, kohtaamme, puhumme, ja katsomme silmiin, toisessa päässä on aina ihminen. Ihminen, jolla on tunteet, ja johon voi sattua, vaikka kukaan ei tarkoittaisi satuttaa.

Suuhygienisti huomasi, että nyt sattui. Hän lopetti työnsä ja pyysi sanomaan heti, jos sattuu uudestaan. Useampaan kertaan hoidon aikana hän pysähtyi kysymään, miltä minusta tuntui. Hänen herkkä huomiointinsa hiljensi hiipivää pelon kokemusta.

Lähdin hammaslääkäristä hampaat puhdistettuina ja sisin mietteliäänä. Miten se vaikuttaisi arjen vuorovaikutuksessa ja kohtaamisissa, että olemme herkällä mielellä, että huomaamme, kun toiseen sattuu? Kuinka yhteytemme vahvistuisi, jos pyytäisimme toisiamme sanomaan, kun vihlaisee; ja puhuisimme tapahtuneesta?

Tässä ei riitä vain se, että toinen kysyy, sattuuko. Suuhygienisti luotti siihen, että minä kerron hänelle, milloin vihloo. Olemmeko valmiit kertomaan toisillemme, että nyt vihlaisi, ja pyytää, että hän pysähtyisi? Hammaskiven poisto on pieni asia, ihmissuhteessa sattuminen ja satuttaminen seurauksineen paljon kauaskantoisempi.

Lähdin suuhygienistin luota kokien, että minusta todella välitettiin. Niin, minunkin pitäisi aina muistaa, että toisessa päässä on ihminen – ja että olen itse ihminen. Hyväksyä ja muistaa se, että olemme heikkoja, hauraita, savesta tehty. Kun vihloo, meidän tehtävämme ei ole kovettaa itseä tai toisia. Houkuttelevalta vaihtoehdolta kuin se joskus voisi tuntuakin. Kutsumuksemme on muistaa ihmisyys, lähimmäisyys.

Jumala tuli ihmiseksi, syystä. Hän Luojana tietää, että toisessa päässä on aina ihminen. Koska hän oli itse ihminen, hän tietää ihmisen kiusaukset ja kivun. Kun ihmissuhteissa vihloo, voin kertoa sen hänelle – ja kokea myötätuntoa, mikä hoitaa.