Kuva: Ulla Dahlen
Virralla on ollut tänään vilkasta. Kaunis kesäpäivä on kutsunut veneilijöitä matkaamaan luonnon helmassa. Venematkan tarkoitus on ollut jokaiselle henkilökohtainen. Päämäärät ovat olleet erilaisia. Sää on ollut mitä mahtavin. Virran kauneus on hellinyt matkaajaa.
Tänä aamuna vietin aikaa toisenlaisen virran rannalla. Rakas isäni oli saapunut matkansa päähän, viimeiselle virralle. Odottelimme läheisten kanssa virran ylitystä toiselle rannalle. Ajallaan lautturi saapuikin. Isä siirtyi ajasta ikuisuuteen syvässä unessa, rauhallisesti.
Myös tuolla viimeisellä virralla on vilkas liikenne. On aika syntyä. On aika kuolla. Aika syntymän ja kuoleman välillä on lahja, elämän lahja. Jokaiselle erilainen, ainutlaatuinen.
Kun seurasin hengityksen hidastumista ja elämän hiipumista, mieleeni nousi muistoja isän elämästä. Päällimmäisenä muistelin viimeistä vuotta – syvemmälle luotaava hengellistä heräämistä, herkkyyttä ja yhteisiä rukoushetkiä. Mietin, kuinka kuoleman virran ylittäminen on kuitenkin turvallista ja levollista, kun Elämän virta on saanut tulla elämän aikana tutuksi.
Liikenne viimeisellä virralla on muistutus omasta kuolevaisuudesta. Mietin, kuinka tärkeää on arvioida elämän arvojärjestystä. Mikä minulle on tärkeää? Kuka minulle on tärkeä?
Monen myrskyn keskeltä isän elämä oli ankkuroitunut Kristukseen. Raamatunjae, jota hän viimeisten kuukausiensa aikana toisteli ulkomuistista, kiteytyy siihen, ettei toivomme Kristuksessa ole vain tätä aikaa, vaan myös iankaikkisuutta varten (1.Kor.15:19). Kun lautturi kaikkosi näkyvistä tänä aamuna, jäin sängyn vierelle tuon toivon kannattelemana.
Jumalan armo ja uskollisuus lohdutti. Keskeistä ei ole ihmisen vajavaisuus vaan Jumalan armo. Ellei sanoma armosta pitäisi paikkaansa, jäisimme virran vietäviksi. Mutta armo, ristin sovitustyö, kantaa viimeiseen henkäykseen saakka, viimeisen virran yli.
Näistä teemoista kertovat myös isäni lempilaulut. Pysähdythän kuuntelemaan kanssani.